Jääinferno

1.1.2022 Steppasin jääpiikeilläni kylätiellä menohaluissani. Joo-o, kyllä täällä jotenkuten ehkä etenisi. Ainakin liukumalla... Aloin sittenkin hitaasti lämpenemään ajatukselle, että kävisin sit-ten-kin pitkästä aikaa jossakin pyörähtämässä kameran kanssa. Icebugit jalkaan niin homma suttaantuu kuin jäällä tanssi. Tai niinhän minä luulin.

Illan kohteeksi valikoitui tuttu mesta Pyhärannassa auratun parkkipaikan vuoksi ja viskasin viestiä louhoksen omistajalle, että olisin menossa käymään jääinfernossa,-kai se passaa? Vastauksena oli "sopii, mutta ole varovainen, alusta on todella vaarallinen".

Ajomatkalla ajattelin, että täällä on normi talvinen ja rehellisen liukas ajosää...kunnes näin Ropan järven yli kulkevan sillan tien pinnan, meinasin tehdä läjän housuihini. Ensinnäkin tie oli maastosta nousseen kosteuden peittämä ja tuolloin jo pakkasusvan (-13) ja liikenteen kiillottama. Tuntui, että koko pitkä mutka mentiin jonkinnäköisessä sivuluisussa vauhdin ollessa tuossa kohtaa enää huima neljäkymppiä. Ei helkkari, näinkö liukasta täällä OIKEASTI on? Rukoilin, ettei kukaan tule kovin leveästi vastaan.

Mutkasta selvittyä huokaisin liian aikaisin ja tien kunto huononi vielä aavistuksen. Mä en oikeastaan tiedä, miten mikään saattaa mennä liukkaasta seuraavalle tasolle eli infernaaliselle helvetin esikartanon jäälle ilman välimuotoa, mutta nyt niin kävi, säät kun ovat mitä ovat, teitä ei varmasti saa pidettyä kunnossa vaikka haluaisi. Farkun perä kävi sekunnissa epämieluisan keveäksi ja samalla myös etuosa keveni. Jaahas, vikurointia havaittavissa. Huomasinkin miettiväni luovuttamista, että ei tästä taida tulla tänään mitään, olosuhteet ovat liian haasteelliset, tässähän on stressipisteet punaisella ennen kuin on yhtään kuvaa plakkarissa puhumattakaan perille pääsystä. Talviajot kun ovat olleet viime vuosina liian vähällä kipujen ja ajokunnon heijauksen vuoksi ja olen huomannut tulleeni hieman arkajalaksi, koska olen ajanut taas aivan liian vähän.

Samassa maailmankaikkeus ilmeisesti päätti, että nyt riittää melankolia ja ruikutus ja löi tsempin päälle. Auton radiosta kajahti Rocky-elokuvien faneille tuttu "eye of the tiger-biisi". Huomasin alkavani hyräilemään sen mukana. Fiilis nousi.

"Rising up, back on the street

Did my time, took my chances" - ja huomasin alkavani ajamaan sitä autoa! Jukoliste sentään!

Omituinen vaikutus kappaleella ja hyvään kohtaan! Huomasin tsemppaavani, - hyvin tää hei menee! Alla on tuttu työjuhta, jossa on uudet renkaat ja uudet jarrut. Nainen, olet rautaa radalla ja radiosta tulee eräs kaikien aikojen parhaita kappaleita.

Päätin alkaa laulamaan mukana.

"... and the last known survivor

stalks his prey in the night

And he's watching us all

with the eye of the tiger" ja samalla vapautin sisäisen tiikerini, kaivoin mielestäni isän ja Rikun jäisille teille antamat ajoneuvot ja jatkoin matkaa. Ei tänne luovuttamaan lähdetty.

"... Rising up straight to the top

Had the guts, got the glory

Went the distance, now I'm not going to stop..."

Jep, munaa tässä vaadittiin, kunniaa täytyy jahdata välillä ja nyt en kyllä pysähdy! Hetken kuluttua parkkeerasin auton tyytyväisenä tutun puomin eteen menohaluja uhkuen ja jouduin samalla vetämään järkyttyneenä henkeä.

Uusi shokki siinsi edessä. Ei jumal...laare. Tuijotin auton pitkissä valoissa näkyvää röpelöistä, suurien maansiirtokoneiden jäljiltä olevaa jäistä, ylitettävää jäälakeutta. Tiedättekö, kun alusta on ns. runtilla eli oikein epätasainen ja kaiken lisäksi peilijäässä...? Siis että tuonneko sitä pitäisi sitten kävellä tai oikeastaan sipsuttaa? Voi hyvä luoja. Pääseekö tuonne edes? Entä pois? Onko mulla kaikki paikat ehjinä tämän jälkeen? Kestääkö polvi? Kannattaako tämä? Itsetunto alkoi valumaan jälleen kohti sukkaa.

Vaan kun luonne ei anna luovuttaa, niinpä sidoin polven, nostin jalustoineen repun selkään, kokeilin pitoa- jota ei ollut, kutsuin kaikki pystyssä pysymisen jumalat avukseni ja astelin jäiseen pimeyteen, aseenani vain otsavalon ohut kiila ja hyvät nastakengät. Ilman niitä olisi jäänyt reissu tekemättä. Aurattu tie oli täysin pitämätön ja nastat eivät tahtoneet saada otetta epätasaisesti jäätyneestä maasta, niinpä kuljin penkalla niin pitkän matkan eteenpäin kuin kykenin. Tuleepahan hankitreeni... Matka kesti oikeasti kolme kertaa kauemmin kuin normaalisti, jokaista askelta piti miettiä ja yrittää löytää pitävin jalansija.

Kun lopulta pääsin lähelle seinämää ja sammutin otsavalon oli edessäni avautuva näkymä hyvin palkitseva, henkeäsalpaavan kaunis ja jotenkin samalla vaarallisen näköinen. Eikä vaan näköinen! Jalkojeni alla oli vaihtelevasti jään päällä lunta, railoja ja sulia paikkoja, jää rutisi, paukkui ja vonkui. Kallioseinämältä virtasi vettä alas monttuun. Oli kuin olisi tupsahtanut keskelle toista planeettaa! Hukkumaan tuolla paikassa ei pääse, mutta loukkaamaan ja kastumaan kyllä, jos ei pitäisi varaansa ja railon paikat yritinkin muistaa edelliseltä kerralta. Liikuin liioitellun varovasti eteenpäin.

Samassa otsalampun valossa näkyi kahdet eläimen jäljet, pysähdyin niille sijoilleni, pystytin jalustan ja kaivoin kameran esille. Eikai. Voisivatko nuo olla.. Hitto..taitavat ne olla..jäljet olivat levinneet, mutta tunnistettavissa susien jättämiksi. Wau. Nyt kävi hillopossu munkki-tuuri. Voisivatkohan jäljet toimia elementtinä etualalla?

Sommittelin susien jotoksen kuvaan niin, että jäljet vievät katsojan huomiota kohti seinämää, jota pitkin laskeutuu jääputous, ja kaiken tämän yläpuolelle kaareutui linnunrata. kuvaa jälkikäteen kotona katsoessa näyttäisi, että taivaalla on myös ilmahehkua.

Ruudun valmistuessa pääsi spontaani riemunkiljahdus! Tästä se taas lähtee! Siitä eteenpäin sommittelin onnessani reilun pari tuntia jäisiä putouksia ja loputonta tähtitaivasta kuviin ja kaikki viime aikojen vastoinkäymiset ja ongelmat alkoivat sulamaan pois kehostani. Vaikeudet on tehty loppupeleissä voitettaviksi, taistelutahto pitää vaan noutaa omalla kohdalla välillä erikoisesta paikasta ja ehkä ulkopuoliselle oudoin keinoin.

Loppuilta sujui kuin pikkulapsella karkkikaupassa kipittäen krapumaisesti sivuttain omia jälkiäni jäisiltä muodostelmalta toiselle.

Lopulta oli nuppi nollattu, näpit ja kamera kuurassa/ jäässä ja kävi mielessä, että pitäisi jaksaa vielä hanki rämpimisen sm-kisasuoritus ehjänä autolle ja välissä saisi varmasti suorittaa paritkin kuviokellunnan rinnastettavat räpiköinti liikkeet tien ylityksessä.

Autolla oli jalat ihan maitohapoilla, kylymä ko ryssän helvetissä, pakkanen kiristyi ja kahvi maistui taivaalliselta. Lyhyesti sanottuna, oli ihan VOITTAJAFIILIS! Katselin hetken tähtiä ja mietin, että teki kyllä itsetunnolle mannaa tämä reissu. Nojailin auton kylkeen ja nautin kupposesta kahvia. Vielä, kun pääsen ehjänä kotiin, olisi suoritus vähintäänkin hyväksyttävä.

Starttasin liukkaan taipaleeni kotiin ja musiikkipainotteinen ajomatka jatkui. Eddie Van Halenin eeppisen soolon sisältämä ilmakitara piti vetää mukana Beat it-biisissä, mutta piti tyytyä soittamaan se omissa riemukkaissa mielikuvissa pitäen ne kädet rauhallisena ratissa..

Kotiin päästyäni sukelsin saunaan, lihakset olivat umpijumissa epätasaisesta alustasta ja ajamisesta. Kylläpä tuntui hyvälle lopettaa päivä pitkiin löylyihin lihasjumejen auetessa hitaasti mutta varmasti. Komea vuoden alku, ei voi muuta sanoa. 

Uusimmat kuvat: https://www.taivaantulientytto.com/maisematahtikuvat/